Rohkeus, ennakkoluulottomuus, riskinotto ja kilpailukyky ovat talouskasvun ja tuottavuusloikan rinnalla talouspuheen toistuvia mantroja. Tulisi kuitenkin muistaa, että nämä käsitteet kytkeytyvät ennen kaikkea mieskasvoiseen, kasvuvetoiseen kasinokapitalismiin.  Siksi niitä harvemmin yhdistetään naisvaltaisten alojen kutsumusammatteihin.  Tosin hoiva-alalle suuntautuminen vaatii yhä enemmän rohkeutta—suurena riskinä on uupuminen ja työmäärään suhteutettuna pieni palkka.  

Yrittäjyyttä on kuitenkin alettu ehdottaa uuden työelämän ideologisena supervalintana myös naisille.   Valinnan vapauden aikakaudella on erikoista, ettei naisten pitkän mutta kapean kunnallisen palkkatyön valintaa enää juuri arvosteta valintana muiden joukossa.  Yrittäjyyttä tyrkytetään kaikille, koska sen myötä voidaan karsia erilaisia etuuksia sosiaaliturvasta äitiyslomiin.  Soveltuvatko yrityskulttuurille leimallisemmat riskinotto ja voiton maksimointi toisaalta naissosialisaation läpikäyneille, perinteisesti hoiva-aloille suuntautuneille naisille? Miten kävisi toisaalta ekososiaaliselle tasapainolle, jos yrittäjyydestä tosiaan saataisiin joka iikan elämänpolku?  

Naisyrittäjyyteen liittyy monia naisten kilpailukykyä heikentäviä tekijöitä, joihin lukeutuvat paitsi vanhemmuuden sosiaaliset vaikutukset, myös naisten monessa mielessä erilainen asenne kovan liike-elämän tapakulttuuriin.  l800-luvulla esitettiin näkemys, etteivät naiset sovi politiikkaan koska ovat sen likaiseen peliin ”liian puhtaita”.  Nykypäivänä voitaisiin kysyä, sopivatko naiset liike-elämään tai kääntäen, miksi minkään alan pitäisi olla niin likaista, ettei naisten ”herkempi sielu” kestä sen toimintatapoja? Tasa-arvon luullaan toisaalta nyt tarkoittavan sitä, että naisia on myös kannustettava omaksumaan talousorientoitunut ja kilpailuhenkinen ihmisyyden malli.  Ristiriitaista kyllä, joidenkin odotetaan kuitenkin vielä samaistuvan muiden tarpeet omien tarpeittensa edelle asettavaan hoivaavaan ”naisnormiin” , jota ilman kova bisnesmaailmakaan ei voisi takoa voittojaan eikä tunnetalouden turvin voitaisikaan ulkoistaa monia kunnan hoitamia palveluja koteihin—lähinnä naisille.

Niin Olkivaara kuin Talvivaarakin ovat hyviä esimerkkejä riskipitoisista suurhankkeista, joiden ekososiaaliset vaikutukset huolestuttavat enemmän huolenpitokulttuuriin samaistuvia naisia ja punavihreitä, naisystävällisiä puolueita. Talvivaara-katastrofia osattiin punavihreissä piireissä odottaa, koska Suomessa ei ole enää kuulunut maan tapoihin suhtautua vakavasti ympäristönsuojeluun yritysmaailman intressien ajaessa yhä härskimmin kokonaisvaltaisen vastuun edelle.  Oikeistopuolueet ovat pikemminkin pyrkineet heikentämään sitä ministeriöiden rakennemuutoksilla. Luonnonsuojelua on yritetty alistaa niillä elinkeinoelämän tavoitteille.  Työpaikkojen luominen on luonnollisesti sitäkin tärkeämpää, että globalisaatio tuhoaa niitä samalla kun suuryritykset vääristävät myös pk-yritysten kilpailukykyä.  On kuitenkin lyhytnäköistä ja vastuutonta tuhota tulevaisuuden työpaikkojen ja yritystoiminnan toimintaympäristö vain tämän sukupolven työpaikkojen luomiseksi.  Parhaillaan EU:ssa neuvotellaan miljoonien aktivistien vastustamasta TTIP- sopimuksesta, joka tekisi lopun demokratiasta ja riskeeraisi luonnonsuojelun ja monet muut arvot. Tein Oulun kaupunginhallitukselle aloitteen siihen liittyvän tiedon jakamisesta kuntalaisille, mutta riskit vaiettiin sielläkin kuoliaaksi vetoamalla juuri siihen, mikä on saanut aktivistit liikkeelle: salaiset neuvottelut.

Olisi hyvä tiedostaa, että ”elinvoima” jota suuryritykset ja miesvaltaiset alat kasaavat menestyksensä raaka-aineeksi  tarvitsee kasvualustakseen naisten loputonta hoivatyötä ja kun ne riskit realisoituvat, joihin yrittäjiä kannustetaan, turvallisen toimeentulon valinneet joutuvat maksumiehiksi (palkkatyön valinneet veronmaksajat). 

Elinvoima-lähetyssaarnaajat eivät myöskään piittaa esimerkiksi matkailualan pienten naisyritysten elinvoimasta, sillä nykyjärjestelmässä raha menee rahan luo. Isoimmat tuet annetaan niille, jotka sitä tarvitsevat vähiten (ja joiden toiminta yleensä jo on kannattavaa).

Tämä naisille rakkaamman luonnon elämänvoiman väheksyminen ilmeni mm. Viinivaara- hankkeen kohdalla, jossa arvokkaat elämyslähteet oltiin valmiita riskeeraamaan juomavesi- hankkeen nimissä.  Hanke osoitti myös halveksuntaa laajemmin niin matkailuyrittäjien toimeentuloa kuin luonnon moniarvoisuutta kohtaan.  Toki monet miehet samaistuvat leimallisesti naisellisiin luontoarvoihin ja yhä useampi nainen on omaksunut kovan kapitalismin riistopolitiikan.  Sukupuolta tärkeämpi kysymys onkin se maa-ilmankuva, joka kulloinkin vallitsee ja luo yleiset normit.  Naisia ja muita lajeja arvostavat ns. omavaraiset ja ekologisesti kestävät lahjataloudet muokkaavatkin niin naisia kuin miehiä luontokumppanuuden suuntaan. Monissa yhä tänään vaikuttavissa matriarkaalisissa kulttuureissa (Sumatra, Intian khasit, Kiinan mosuot, Amerikan irokeesit) miehet ovat ylpeitä, jos heitä kutsutaan ”äidillisiksi” tai hoivaaviksi.  Patriarkaateissa poikia sitä vastoin kasvatetaan miehisyyteen nimenomaan naiseutta halveksuvin vertauksin.  Jopa tai chi- tekniikkaa opettava ”henkinen johtaja” saattoi siksi tokaista poika-oppilaalleen: ”Näytä oletko mies vai nyyhkyttävä tyttö!”  Myös jalkapallossa huonosti pärjääviä pelaajia leimataan ”neideiksi” tai ”lipunmyyjiksi”.  Nykyhallitus on oiva esimerkki teknopatriarkaalisesta maailmankuvasta, joka pitää oikeutettuna alistaa luontoa ja naisia yksipuolisesti tulkitsemansa kilpailykyvyn nimissä.  Se ei osoita kunnioitusta myöskään eläimiä tai saamelaisten kulttuurisia oikeuksia kohtaan.  Olisi järjetöntä vastustaa yrittäjyyttä, mutta sen itselleen ottama valta-asema lähenee jo uskontoa.   Se mitä sen nimissä nyt tehdään, vaatii syvällistä ja vastuullista pohdintaa ja uudelleen arviointia. Elämä on muutakin kuin riskinottoa eikä taloudesta tule tehdä jumalaa.   

Julkaistaan Rantopohja- lehdessä l.6.l6