Myytit teknologiavetoisen kilpailutalouden lisäämistä työpaikoista ja vaurauden alaspäin tihkuvista vaikutuksista eivät pidä paikkaansa. 30 vuoden uusliberalistisen kilpailutalouskokeilun jälkeen olisi aika vetää johtopäätöksiä ja asettaa oikeisto vastuuseen lupauksistaan.Suomessakin on tyypillistä biotekniikan ja tietotekniikan työllistäviä vaikutuksia lupaava jargon, mutta huipputeknologiayritykset eivät tarvitse suurta määrää työntekijöitä eivätkä edistä työllisyyttä. Ne lisäävät vain pienen eliittityöntekijäryhmän mahdollisuuksia: Valtavaa liikevaihtoa pyörittävän Microsoft-imperiumin ydin muodostuu vain muutamasta tuhannesta erittäin ammattitaitoisesta työntekijästä. Huipputeknologiayrityksiin syntynyt työpaikka hävittää monesti useita työpaikkoja muualta - yrityksethän kehittävät yleensä juuri työvoiman tarvetta vähentävää teknologiaa. Tähän on kiinnittänyt huomiota mm. Risto Isomäki.

Kaikkien teollisuusmaiden hallitukset ovat aktiivisesti tukeneet työpaikkoja tuhoavaa teknologiaa. Voidaan puhua taloudellis-teknologisesta väkivallasta. Se ilmenee yksipuolisena suuntauksena tukea ”innovaatioita” eli kaupallisesti lupaavia, usein miesvaltaisia aloja, sekä kehitystä, jossa naisille ominaisemmat hoiva, yhteisöllisyys ja ympäristönsuojelu ovat marginaalisia. Markkinafundamentalistisen ideologian mukaan tuotteiden, työvoiman ja niiden hintojen pitää liikkua vapaasti kysynnän ja tarjonnan mukaan. Työläisten palkkatasoa ei saisi säädellä työntekijä- ja työnantajajärjestöjen ja valtiovallan yhteisillä sopimuksilla.  Palkkatyöläisten odotetaan nyt, vaikka he eivät saa osuutta voitosta, käyttäytyvän kuin he olisivat yrityksen osakkaita.Kun tuotanto ”joustavoituu”, on myös työaikojen joustettava, ja ”työnhaltijan” tulee alistaa itsensä markkinoiden rytmille. Ristiriita on ilmeinen: toisaalta yksityisyrittäjyyden piirteet, toisaalta yhä vahvempi alistaminen. Aasian hikipajat, joita länsimaiset merkkivalmistajat, kuten Apple pyörittävät, ovat tästä karmeita esimerkkejä. Keskitetyn tulopolitiikan ja korporativismin kulta-aikaa olivat Suomessa 1970- ja 1980-luku. Lainsäädäntö ja sopimukset suosivat keskitettyjä kansallisia organisaatioita. Mallina muillekin aloille sovellettiin puu- ja paperiteollisuuden sopimuksia. Korkea työllisyysaste säilyi pitkään heijastuen julkiselle puolelle ja yksityisiin palveluihin. Ensimmäinen öljykriisi vuonna 1973 ei synnyttänyt Suomessa pitkäaikaistyöttömyyttä niin kuin muissa länsimaissa. Säädellymmän talouden aikana reaalitalous kasvoi toisin kuin nykyaikana, jolloin kasvusta puhutaan koko ajan, mutta sitä ei juuri tapahdu kuin Aasiassa, minne tuotantoa on siirretty halpojen tuotantokustannusten perässä. Rajaton kasvu ei ole mahdollista, mutta säädellymmän talouden menestystä voitaisiin soveltaa nykyaikana luonnonvaroja ja energiaa säästävän infrastruktuurin ja työntekijöiden oikeuksia kunnioittavan talouden rakentamiseen.